Voi Nepal. En olisi ikinä arvannut, millainen matka siitä tulisi.
Tämän vuoden talvipakomatkalle lähtiessäni mulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten Nepal veisi sydämeni. Kyllä, olin haaveillut Nepaliin matkustamisesta jo vuosia, ellen vuosikymmeniä. Kyllä, olin kuullut tosi monen kaverini ihastuneen Nepaliin. Kyllä, osasin odottaa henkeäsalpaavan upeita vuoristomaisemia ja herkullista ruokaa.
Kaikesta huolimatta Nepal veti maton jalkojen alta. Alle kahden viikon matkalta palatessani tuntui, että olisin ollut poissa Suomesta kuukausia. Jokin Nepalissa vetäisi hetkessä mukaansa, peitti jonkinlaiseen usvaan ja rakensi pehmoisen kuplan ympärille.
Alle kahdessa viikossa ehdin kokea niin paljon kaikenlaista ja silti tuntui, että vietin päiväni vain haahuillen ympäriinsä onnellisena zen-kuplassani.
Ihastuin pieneen Sarangkotin kylään, johon saavuin ensimmäisenä kokonaisena päivänäni kahdeksan tunnin bussimatkan jälkeen. Auringon laskiessa tunsin olevani ainoa länsimaalainen koko kylässä. Katselin, kun paikalliset naiset kerääntyivät kylän vesipisteen ympärille vaihtamaan kuulumisia ja kuinka muutamat perheet sulkivat pieniä turistikojujaan yöksi.
Kauan odottamani Himalajan maisemat pysyivät tiiviisti piilossa. Usva oli niin voimakas, etten nähnyt edes ympäröiviä kukkuloita tai alapuolella levittäytyvää Pokharan kaupunkia – Himalajan huipuista puhumattakaan.
Seuraavana aamuna heräsin ennen auringonnousua ja kiipesin loputtomilta tuntuvat portaat kylän näköalapaikalle. Pilvet olivat jo hieman hälvenneet ja seurasin, kuinka Himalajan huiput vähitellen alkoivat erottua vaalenevasta taivaanrannasta. Eikä mennyt aikaakaan, kun lumihuiput jo hehkuivat vaaleanpunaisina aamuauringon ensimmäisten säteiden osuessa niihin.
Tuntui vaikealta käsittää, että tässä minä nyt olen. Nepalissa, Himalajan valtavien huippujen edessä. Tuossa kohoaa Annapurna South, tuossa Machapuchare, tuolla muutama muu Annapurnan huippu.
Olin odottanut Nepalilta ehkä kaikkein eniten juuri vuoristomaisemia – minähän matkustan niiden perässä vaikka mihin. Yllätyksekseni voin sanoa, että lumihuippuiset vuoret eivät kuitenkaan lopulta olleet se isoin juttu Nepalissa. Mulla oli tosi huonoa tuuria, ja melkein koko matkan ajan Himalajan huiput pysyivät enemmän tai vähemmän usvaverhon takana. Vasta viimeisinä päivinä Bhaktapurissa pääsin näkemään vuoret kirkkaasti. Siitä huolimatta jaksoin innostua joka kerta Himalajan huiput nähdessäni.
Mutta vaikka kaupungin ylle kokoavat massiiviset lumihuippuiset vuoret olivat upeita, oli jokin Nepalissa vielä niitäkin parempaa. Nimittäin ihmiset.
Kyläyhteisöt, joiden aamutoimia pääsin seuraamaan erityisesti pienemmissä kylissä. Ihmiset, jotka suhtautuivat tyynesti ja positiivisesti, kun vaalea turistinainen kuljeskeli pitkin tomuisia katuja kuvaten milloin kuivumaan jätettyjä tomaatteja ja milloin kanan jättämiä jalanjälkiä. Perheet, joiden elämä jatkuu siitäkin huolimatta, että talot ovat vinksallaan ja kaupunki raunioina neljän vuoden takaisen maanjäristyksen jäljiltä.
Paikallinen perhe hindutemppelissä, samaan aikaan kanssani vuorelle kiivennyt koululuokka ja kaksi teini-ikäistä tyttöä, jotka kaikki halusivat yhteiskuvaan kanssani. Pienen pienet lapset, jotka olivat juuri päässeet koulusta ja jotka iloisesti poseerasivat kameralleni. Suuret koululaisryhmät, jotka jo kaukaa vilkuttivat ja huusivat namaste-tervehdyksiään. Pienet munkkiluostarin oppilaat, jotka eivät millään malttaneet pysyä paikallaan aamuhartauden aikana. Nuori tyttö, joka Ihi-seremoniassaan toisteli kiihkeästi muutamaa sanaa. Kun joku viimein käänsi minulle, että hän halusi minun ottavan hänestä kuvan, seisoi tyttö kameran edessä ikionnellisen näköisenä.
Pienten hotellien ja majatalojen pitäjät, jotka olivat mitä sydämellisimpiä ihmisiä ja saivat vieraan tuntemaan olonsa tervetulleeksi. Briteistä paluumuuttanut nepalilaisperhe, jonka hotelli oikein huokui rauhaa, ja jonka pojan kanssa kävin pitkät keskustelut hotellin pyörittämisestä Nepalissa. Entäpä ne kaksi kaverusta Bhaktapurissa, jotka kutsuivat kaikki seitsemän hotellivierastaan nauttimaan yhdessä aidon dal bhat -illallisen.
Upeat ja ammattitaitoiset oppaat. Nepalissa syntynyt tiibetiläispakolaisten poika, joka täydestä sydämestään halusi esitellä pakolaisten nykyistä elämää ja välittää tietoa Tiibetin ahdingosta. Tiibetiläislääkäri, joka vain katselemalla ja keskittyneesti pulssia tunnustelemalla osasi sanoa, mikä ketäkin matkailijaa vaivasi. Ja opas, jonka kanssa kiersin Kathmandun tärkeimmät nähtävyydet ja jonka kanssa oli niin mukava viettää aikaa, että viiden tunnin kierros venyi kahdeksantuntiseksi.
Eikä pidä unohtaa muita matkailijoita, joiden kanssa keskustelin milloin mistäkin ja joiden kanssa pääsin kurkistamaan oman kolmekymppiskuplani ulkopuolelle. Jostain syystä kohtasin Nepalissa kaikkein eniten 40-70 -vuotiaita matkailijoita. Mutta tiedätkö – se ei haitannut lainkaan. Oli tosi mielenkiintoista tutustua lähes 70-vuotiaaseen sveitsiläisnaiseen, joka oli lähtenyt soolomatkalle Nepaliin käytyään siellä edellisen kerran 30 vuotta aiemmin. Ja niihin seitsemänkymppisiin yukonilaisiin teräsmiehiin, jotka olivat tehneet Himalajalla 28 päivän vaelluksen, ja toisen 10 päivän vaelluksen päälle!
Ennen matkaa olin antanut kertoa itselleni, että nepalilaiset ihmiset ovat ihania. Huomasin kuitenkin, ettei ystävällisyys ole ihan ensimmäinen mielikuva, jonka nepalilaisista saa. He eivät ole ylitsepursuavan ystävällisiä eivätkä edes kovin hymyileväisiä. Nepalilaiset ovat varsin vakavakatseisia, tyyniä ja vakaita. Nepalilaisten ystävällisyys käy ilmi kuin varkain. Se näkyy hyvin varovaisissa hymynkareissa, joita vaivoin havaitsee. Sen kuulee lähes jokaisen lapsen namaste– tai hello-tervehdyksessä.
Odotin Nepalilta upeita vuorimaisemia, herkullista ruokaa ja mieleenpainuvia kokemuksia. Kaikkia näitä sain, ja enemmänkin.
Odotin myös kaaosta: sitä kun mikään ei toimi, kaikki on myöhässä ja kaikki ympärillä on vain yhtä valtavaa hässäkkää. Sitä ei koskaan tullut. Nepal ei ollut lainkaan sitä hälinää ja sekamelskaa, johon olin varautunut.
Okei, en meinannut löytää lentokenttätaksiani, väänsin useaan otteeseen taksikuskien kanssa hinnasta, paikallisbussi lähti myöhässä, toinen oli niin tupaten täynnä, että seisoin käytäväpaikalla C-kirjaimeksi vääntäytyneenä, koska pikkubussin katto oli niin matalalla. Vuoristokylästä katkesi sähköt, suihkusta tuli vain kylmää vettä ja Kathmanduun palatessani meinasin tukehtua pakokaasuihin. Mutta mikään näistä ei jaksanut järkyttää minua. Pienet vastoinkäymiset ja yllättävät tilanteet kuuluvat matkustamiseen. Vaikka Kathmandun liikenne on aikamoista, ei sekään ollut sellaista kaaosta, jollaista olin odottanut. Enkä edes saanut sitä vatsatautia, johon olin 98 % varmuudella varautunut!
Nepal oli kertakaikkiaan mykistävä. En pysty mitenkään pukemaan sanoiksi sitä tunnetta, jonka se synnytti. En ole vuosiin, en ehkä ikinä, kokenut sellaista rauhaa ja onnellisuutta, jonka pehmeyteen Nepal minut peitteli.
Voisin sanoa, että Nepalin matka oli yksi parhaista matkoistani ikinä. Mutta jotenkin en osaa ajatella Nepalin matkaani matkana. Se oli jotain niin paljon enemmän. Se oli kuin siirtymä toiseen maailmaan, ihan omaan todellisuuteensa. Se oli kokemus, joka jätti jälkensä.
Se oli Nepal, joka varasti palan sydämestäni.
Lisää kirjoituksia Nepalista:
- Soolomatka Nepaliin – täydellisen matkan reitti ja kohteet
- Pokhara – Nepalin vehreä suurkaupunki ja extreme-urheilun mekka
- Auringonnousu Himalajalla ja muita päiväretkiä Nepalin Pokharasta
- Ikimuistoinen vierailu tiibetiläisten pakolaisleireissä
Voit seurata Suunnattoman seikkailuja myös sosiaalisessa mediassa:
Facebook: @suunnaton
Instagram: @suunnaton
Twitter: @Suunnaton_blogi
Pinterest: @Suunnaton_blogi
Suunnaton löytyy myös blogipalveluista
Blogit.fi ja Bloglovin’
8 Comments
Anni|Rajatapaukset
16.12.2019 at 21:38Kuulostaa kyllä upealta kokemuksella! Ja upeita kuvia myös! ❤️
Suunnaton
16.12.2019 at 22:18Kiitos Anni! Nepal oli täydellinen <3
Reissu-Jani
22.12.2019 at 18:20Vähän samoja tuntemuksia Nepal herätti. Kävitköhän saman henkilön kanssa tiibetinpakolaisten leireillä Pokharassa, kun mä vuosi sitten .. oli todella mielenkiintoinen henkilö ja kävimme myös pitkät keskustelut Tiibetiläisen luostarin munkkien kanssa, ja ilta-rukous torvineen ja rumpuineen sai olotilan ihan “oudoksi” – meni rinnasta läpi ja enkä ole aiemmin vastaavaa kokenut.
Myös Bhaktapurin kaupunki oli todella mielenkiintoinen — kuten myös Kathmandussa käynti ruumiiden polttopaikalla, jossa vietin pitkän tovin seuraten toimituksia.
Suunnaton
22.12.2019 at 18:31Luultavasti tiibetiläisopas oli sama! Käsittääkseni hän on ainoa, joka näitä retkiä järjestää. Mun retkeeni kuului myös munkin tapaaminen ja rukoushetken seuraaminen, joskin aamulla.
Pashupatinah oli tosiaan aika mielenkiintoinen paikka! Mun käyntini siellä oli tosin melko nopea – mielellään sitä olisi jäänyt seuraamaan pidemmäksikin aikaa.
Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
22.12.2019 at 18:26Nepal on meilläkin toivelistalla, toivottavasti päästään sinne lähivuosina! Millaista ruoka yleisesti ottaen oli?
Suunnaton
22.12.2019 at 18:31Ruoka oli ihanaa! 🙂 Osa ruoasta oli samantyyppistä kuin mitä nepalilaisista ravintoloista saa Suomessa (riisiä, lihaa/juustoa kermaisissa kastikkeissa), mutta yllättävän suuri osa ruoasta jotain aivan muuta.
Lähes kaikkialla oli tarjolla vihanneksia ja lihaa, joka on tarjoillaan sekoitettuna riisiin tai nuudeleihin. Sitten on toki dal bhat, johon kuuluu riisiä, linssikastiketta ja lukuisa määrä muita lisukkeita. Lähtökohtaisesti ruoka ei ollut kovin tulista tai mausteista, mutta monissa ravintoloissa oli mahdollisuus saada ylimääräistä maustekastiketta, jolla ruokaan tuli enemmänkin makua.
Lisäksi momoja (tiibetiläisiä dumplingeja) oli saatavissa lähes jokaisesta ruokapaikasta. Kathmandussa ja Pokharassa oli paljon myös länsimaisia ravintoloita.
Marja
23.12.2019 at 16:43Olen käynyt Nepalissa vain parilla työmatkalla, mutta voin samastua tuohon tunteeseen. Jotain siinä maassa on merkillistä, hiljaisen salakavalaa vetovoimaa ❤ toivottavasti pääsen joskus turistina rauhassa kokemaan tuon maan tunnelmaa.
Suunnaton
23.12.2019 at 16:46Hyvin sanottu! Nepaliin palaisi mielellään uudelleen, ja mieluiten ihan kaikessa rauhassa fiilistellen <3